Siniritariyökkönen Suomen kansallisperhoseksi!

Unohda jo kuntavaalit: tämä on vuoden tärkein äänestys. Neljäs toukokuuta päättyvässä äänestyksessä valitaan Suomelle satavuotis– …vuotensa… kunniaksi oma kansallisperhonen! Ja kyllä minusta sinun kannattaisi äänestää juuri siniritariyökköstä. Se edustaa minusta Suomea erinomaisesti niin hyvässä kuin pahassa. Annas kun kerron miksi!

Ensinnäkin, eikö se ole komea eläin? Se on helkkarin iso perhonen, Suomen suurin yökkönen itse asiassa, eikä sillä ole tietääkseni sukunsa ainoana sinisiipisenä juurikaan ole näköislajeja, joihin sen voisi nopeasti katsottuna sekoittaa. Ja miksi ajattelet, että minulla on tämä kuva? Siksi, että sen sijaan että olisin nyysinyt internetistä kauniin ja siistin kuvan, pöllin tällaisen pimeästä sottaisesta mesibaarista otetun? Ei kai nyt sentään, vaan siniritariyökkönen on sen verta yleinen ja helppo houkutella paikalle sokeriliemellä, että tällainen perhoshavaintoja saalistamaton pulliainen onnistuu taltioimaan sellaisen filmille! Vertaa tätä nyt vaikka johonkin paatsamasinisiipeen, joka on kyllä yleinen, mutta tulee korkeuksistaan niin harvoin ihmisten ilmoille, että on aikamoinen tuuri nähdä sellainen. Minusta tuntuu, että olen nähnyt jotain monista sinisiivistämme viimeksi lapsena kun vielä leikin päivät pitkät jossain kedoilla. Kuinka usein sinä telmit kukkaniityillä?

Ja hei, jos sinulla vaikkapa on lapsia, niin mieti tätä: mesibaaria ei ole vaikea pistää pystyyn ja ylläpitää muksujen kanssa. Kuvittele syksyisen viileiksi muuttuneet illat, jolloin lapset ovat palannet jo kouluun ja enimmäkseen voi osoittaa pienelle oppijalle merkkejä siitä, kuinka luonto on menossa unille ja kohta on kylmää ja märkää. Eikö kesälle olisi hyvä jättää jäähyväiset siten, että iltaisin tiiraillaan mesibaarin viimeisiä vierailijoita, katsellaan yökkösten houkuttelemia lepakoita ja odotellaan josko juomatauolle tulisi tämä meidän suuri, aavemainen komistus? Eikö kansallisperhosemme bongaaminen tällä tavalla olisi aika jännää ja palkitsevaa verrattuna siihen, että sen näkee ihan munkilla lepattelevan kiireen vilkkaa ohi, juuri silloin kun sitä vähiten odottaa? Suurin osa päiväperhosen kohtaamisistani ovat ainakin tällaisia.

Pakko se tietysti on myöntää, että muksun voi olla vaikeampi piirtää siniritariyökkönen jollain kuviksen tunnilla kuin vaikkapa sitruunaperhonen, mikä vähentänee sen ikonisuutta. Sitä kompensoinee se, kuinka hyvin sen värit edustavat Suomea! Kun ajattelet Suomen värimaailmaa, tuleeko siitä mieleen ensimmäisinä musta ja oranssi? Vihreä ja pinkki? Keltainen? Metallinhohtoinen vihreä? Trooppinen, lämmin, kirkas ja kirjava eivät minulle ainakaan ole mitään erityisen suomalaisia ominaisuuksia. Jos mikään on suomalainen, niin perhonen, jonka värimaailma on, kauniisti sanottuna, sellainen jonka voi kuvitella näkevänsä jonkun hillityn ylellisessä iltapuvussa. Rumemmin sanottuna: kalsea ja apea yhdistelmä tummaa ja vaaleaa. Loskainen kävelytie, jota varjostavat myrskyisen synkät pilvet, huurteinen koivu vasten kuun valaisemien pilvien raidoittamaa tummaa yötaivasta, kaistale sineä hopeisena väikkyvän järven yllä, jonka vastarannalta lähestyy sade. Niin kliseistä kuin se onkin, erinäiset siniset ja vaaleat sävyt ovat minusta melko suomalaisia.

Sinisestä puheenollen, siniritariyökkösen nimi on istuva ja juuri sopivasti ajankohtainen ja kiusallinen. Joillekin se lienee kiusallinen, koska siniritari on omiaan herättelemään mielikuvia vanhanaikaisuudesta ja jähmeän autoritäärisestä ajatusmaailmasta, joka velloo, no, siellä sun täällä. Muuan ”siniritareille” siniritariyökkönen lienee taas hieman kiusallinen omittava, koska hahah: yök! Kaiken lisäksi, kuka ihme omii liikkeelleen voimaeläimeksi pörröisen ja söpön hyönteisen, joka on pörröisten ja söpöjen pikkunisäkkäiden lempiruokaa, siis ainakaan jos haluaa tulla otetuksi vakavasti? Hui, varokaa, sieltä tulevat siniritariyökköset pölyttämään kukkani ja lentämään toistuvasti ikkunaa päin, iik! Aamulla ne saattavat nousta pökkyrässä siivilleen jos menen liian lähelle! Omimispotentiaali poliittisiin tarkoitusperiin on melko pieni vaikka siinä nyt on sipaisu sinivalkoista, se oli siis pointtini.

Lopuksi, siniritariyökkönen on minusta yksinkertaisesti hyvä symboli Suomen luonnolle. Siinä on yöperhosena jotain aavemaista ja karua mystiikkaa, kuten on meidän luonnossamme. Samanaikaisesti se kuitenkin on yleinen ja tulee mukisematta ihmisten ilmoille, erityisesti pienoisella houkuttelulla. Se on lähellä ja osa arkeamme, mutta silti taianomainen! Äänestä siis siniritariyökköstä! Jokainen käyttämättä jätetty ääni on ääni, ööh, ehkä nokkosperhoselle, joka on jo Tanskan kansallisperhonen. Myönnä pois, tiedät sen olevan ainakin jonkinsortin ääniharava kun se on niin tuttu! Äänestä edes jotain muuta kuin sitä, vaikka suruvaippaa!